Ratsastus Draculan maille

      Valitsin kyseisen kirjan, koska kirjailija on minulle ennestään tuttu.
      Kirjan juoni on periaatteessa tämä: Aaro Korpi on taistellut salakuljettajia, huumediilereitä ja terroristeja vastaan, mutta nyt hän on joutunut pahimpaan mahdolliseen satimeen; teinityttöjen hevosleirille Sveitsiin. Hevostalleilla alkaa tapahtua kuitenkin kummia ja kaksi vanhaa luuskaa ollaan lähettämässä autokyydillä Unkariin. Takana on jotain salaperäistä, mutta mitä, pohti Aaro. Rahanpesua, vai jotain pahempaa? Hän matkaa läpi Keski-Euroopan, aina Draculan kotimaille saakka (ja kyllä, Dracula oli oikeasti olemassa)
      En pidä lukemisesta, en ollenkaan. Joten arvostan sitä, kun kun kirja saa minut otteeseensa. Kirjan suurimmat vahvuudet ovat se, että juoni on aina liikkeessä. Missään ei ole turhaa kuvailua joka toimisi fillerinä. Oikeastaan kyseisessä kirjassa ei ole juuri ollenkaan filleriä. Ja toiseksi juoni ei ole selviö. Mikään, mikä kirjassa tapahtuu, ei ole kiveen kirjattu ja joka ohjaa koko juonta. Et tiedää lopullista totuutta kuin vasta aivan kirjan kliimaksissa. Se pitää yllä mielenkiintoa.


    Tästä oli erittäin vaikea kirjoittaa kysymysten muotoilun takia. Kerron välittömästi yhden faktan. Missään kohtaa kirjaa ei tapahdu murhaa. Tämä automaattisesti tiputtaa 80% kysymyksistä pois. Mutta kerron sen, minkä pystyn.
       Ilkka Remeksen kyseisessä kirjasarjassa on kaksi päähenkilöä, jotka seikkailevat rikoksen maailmassa. Aaro Korpi ja Niko. En tiedä hänen sukunimeään, älkää kysykö. Aaro on tyypillinen 16-vuotias poika. Hän on todella nokkela ja hyvällä mielikuvituksella varustettu, mikä on saanut hänet ongelmiin yhtä useasti kuin se on saanut hänet pois ongelmista. Hänen kaverinsa on 19-21 (?)-vuotias Niko. Hän toimii Aaron tukimiehenä, lihaksina ja kuskina. Hän on myös intohimoinen moottoriajoneuvo-harrastaja. Mutta välillä hänkin saa vaikuttavia neronleimauksia.
       Tämä kirja hyödyntää sellaista tarinankerrontamenetelmää kuin "Police is Useless". Tässä tapauksessa huono tuuri tai korruptio estää heitä menemästä poliisin pakeille.
       Suosittelen kirjaa ehdottomasti, jos nykydekkarit kiinnostavat sinua vähäänkään. Kirjasta tuli parempi, kun kuvittelen Aarnin Aaron osaan ja Mikaelin Nikon osaan.
       Pahoittelen, etten saanut kuvaa. Jostain syystä tietokoneeni ei vastaanottanut tiedostoa.

Arthur Conan Doylen jännittävä Kauhun laakso

Valitsin tämän kirjan sen takia, että ajattelin lukea sen jo kauan sitten, mutta syystä tai toisesta en ikinä ehtinyt. Luin ensimmäisen kirjan tosi nopeasti, mutta Kauhun laakso jäi lukematta. No, luin sen pari viikkoa sitten ja olin aika tyytyväinen.

Kirja kertoo Sherlock Holmes nimisestä yksityisetsivästä. Kirjan alussa hän sai viestin yhdeltä professori Moryartyn palvelijalta, missä kerrottiin, että erään herra Douglasin kimppuun  hyökätään. Viiden minuutin päästä taloon ilmestyy Scotland Yardin tarkastaja ja kertoo, että herra Douglas on murhattu omassa talossaan.

Niin kuin muissa Sherlock tarinoissa poliisin rooli ei ole niin tärkeä. Kyllä, he auttaavat joissa asioissa, mutta ei paljon. Melkein kaikki asiat Sherlock pystyy selvittämään itse.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa meille kerrotaan murhasta ja murhaajasta. Toisessa kerrotaan tapetusta ja murhaajasta. Siinä kerrotaan miksi tapettu herra Douglas on muuttanut Amerikasta Iso-Britanniaan ja murhaajan motiiveista. En kerro siitä enempää, koska voin vahingossa spoilata jotain.

 En usko, että tämä kirja voi vaikuttaa lukijan oikeustajuun. Ainakaan se ei vaikuttanut minuun mitenkään.

Leena Krohnin omituinen Sfinksi vai robotti

Valitsin kirjan Sfinksi vai robotti, sillä se on todella lyhyt. Kirja kertoo päähenkilö Lyydian pohdinnoista, joita hän haluaa pohtia isänsä kanssa. Teos on erittäin filosofinen ja toisinaan vaikeasti ymmärrettävä.

Kirja ei ole mikään perinteinen fantasia. Siinä ei ole suoranaista taikuutta ollenkaan, vaan kaikki kummalliset tapahtumat perustellaan maailmankaikkeudesta riippuviksi asioiksi. Puurokulho imaisee sisäänsä jos sekoittaa liian lujaa ja siitä vaarasta kerrotaan lehdessä etusivulla. Lyydia sekoittaa helposti unen ja todellisuuden, joka tulee ilmi teoksen useissa osissa.

Yhteiskunta on saman tyylinen kuin omamme, mutta kun uni ekoittuu todellisuuteen, muuttuu kulissit.

Raja tavallisen- ja fantasiamaailman välillä on uni. Tavallisessa maailmassa pohditaan filosofisia kysymyksiä ja maailmankaikkeutta eri näkökulmista, ja unessa tapahtuu fantasialle tyypillisempiä asioita. Unessa voi lentää ja se tajutaan kirjassa ja sen tiedon avulla voidaan erottaa todellisuus ja uni.

Kirjassa ei ole paholaisia. Pohdinnat ovat Lyydian ja isän välisiä keskusteluja suurimmaksi osakseen. Kirjassa pohditaan isoja asioita, kuten painovoimaa, maapallon muotoa, avaruutta, kuolemaa ja menetystä. Fantasia sekoittuu näihin aiheisiin, mutta paholaisia kirjassa ei tavata.

En pitänyt kirjasta erityisemmin. Sitä oli vaikea ymmärtää ja vaikea pysyä kärryillä tapahtumissa. Kirjassa oli joitakin hyviä pohdintoja, mutta kokonaisuudessaan se oli sekava, eikä ainakaan osunut minun makuuni.

Rick Yanceyn kiehtova Ääretön meri

Valitsin Rick Yanceyn Ääretön meri- kirjan, koska se vaikutti mielenkiintoiselta ja olin aiemmin lukenut ensimmäisen osan, joka oli yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Kirja kertoo kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneista Toisista, jotka yrittävät tuhota maapallon seitsemän miljardia ihmistä. Ihmiset ovat kehittäneet maapalloa 10 000 vuotta ja nyt se tuhotaan kymmenessä kuukaudessa. Ensimmäisessä aallossa 98% ihmisistä kuoli ja ennen viidettä aaltoa ihmisiä oli jäljellä vain 0,1%.  Nuori tyttö nimeltä Cassie Sullivan ja noin seitsemän muuta nuorta löytävät toisensa ja yrittävät selviytyä hyytävän kylmässä säässä Toisia vastaan.

Oli vaikeaa aloittaa lukemaan kirjaa, koska pelkäsin sen olevan huono niin kuin melkein kaikki muutkin kirjat. Alku oli todella sekava, koska se jatkui suoraan edellisen kirjan lopusta, josta en muistanut enää mitään. Kuitenkin jo muutaman kymmenen sivun kohdalla asiat olivat muistuneet mieleeni ja lukeminen alkoi sujua. Vaikeuksia lukemisessa tuotti kuitenkin melkein jokaisessa luvussa vaihtuva kertoja, paikka ja aika sekä henkilöiden useat eri nimet. Muutaman kerran jouduin lukemaan luvun uudelleen, jotta tajusin mitä tapahtuu, kenelle ja missä. Kirja oli kuitenkin yhtä hyvä kuin edeltäjänsäkin.

Kirjan kuvailujen perusteella tarina sijoittuu nykyhetkeen, koska ennen ensimmäistä aaltoa elämä maapallolla oli suunnilleen samanlaista kuin nyt. Tarina muistuttaa täten myös nykymaailmaa lukuun ottamatta kaukaisen aurinkokunnan muukalaisten suunnitelmia maapallon asukkaiden tuhoamisesta, joka on melko epätodennäköistä.

Vieraita älyllisiä olentoja kirjassa on tiedustelurobotit ja vaimentajat. Tiedustelurobottien avulla muukalaiset seuraavat ihmisten toimintaa maan pinnalla. Vaimentajat ovat saman
tyyppisiä kuin tiedustelurobotit, mutta niiden tehtävänä on tuhota ihmisiä. Robotit ja vaimentajat ovat kuitenkin tuhottavissa.

Tiede on melko oleellinen osa kirjaa ja keksinnöt selitetään aika tarkasti. Komentaja Voschin joukot kehittivät sytyttimen, joka reagoi CO²:een. Sytytin kiinnitettiin pienen lapsen suuhun, joten kun lapsen ympärillä oli tarpeeksi ihmisiä, niin koko paikka räjähti ja maahan jäi vain syvä kuoppa. Vosch oli asentanut alaisiinsa sirut, joiden avulla niiden liikkeitä pystyi seurailemaan. Tapponapilla, joka muistutti kaukosäädintä, hän pystyi tuhoamaan valitsemansa henkilön. Myös keskitin, eli otsalohkon komentokeskus oli Voschin ja kumppaneiden keksintö. 44 000 mikroskooppisen pientä robottivaltaajaa, jotka parantavat elinjärjestelmiä tilanteen mukaan.

Huumoria esiintyy eri henkilöiden välillä kirjan tyyliin sopivasti. Huumori liittyy tavallisiin asioihin, koska jostain piti keksiä hauskuutta epävarmuuden ja pelon keskelle.

Mielestäni kirjaa ei voi tulkita tieteisfantasiaksi, koska kirjan tapahtumat voisi tapahtua todellisessakin elämässä, joskin se on hyvin epätodennäköistä. Yliluonnollisia elementtejä kirjassa ei ollut.

Jo Nesbøn mysteerinen teos Poliisi

Valitsin tämän kirjan, koska kirjasto oli suljettu ja oli pakko etsiä kotoa jokin kirja. Löysin kotoa ainoastaan pitkiä dekkareita joista suurinosa ei kiinnostanut minua lainkaan, kunnes löysin kyseisein Poliisi kirjan. Luin kirjan takatekstin ja kiinnostuin siitä heti, joten aloitin lukemisen.

Kirja on jatkoa aiemmille Jo Nesbon kirjoille, joita en itse ole lukenut. Poliisi kirjassa aiheena on erään poliisin nimeltään Harry Hole elämä ja poliisi murhat.

Jo Nesbon teoksessa Poliisi murhia tapahtuu useampia pitkin kirjaa. Kaikkien murhien kohteena on poliisi. Näistä poliisi murhista tekee mielenkiintoisen sen toistuvuus. Aina kun poliisi kuolee, hänet murhataan entiselle, selvittämättömälle rikospaikalle. Ja kyseisen rikospaikan murhatutkintaa oli johtamassa tämä kyseinen poliisi. Pikkuhiljaa kirjassa alkaa näyttämään siltä, että murhat tapahtuvat samalla kaavalla: murhantutkintaa johtanut poliisi murhataan vanhalle rikospaikalle rikoksen vuosipäivänä. Murhiin ei liity minkäänlaisia yliluonnollisia asioita.

Poliisi kirjassa päähenkilönä on poliisi nimeltään Harry Hole. Harryn yksityiselämää kuvaillaan melko tarkasti kirjassa. Hänen perheestään kerrotaan paljon asioita, eikä Jo Nesbo ole jättänyt Harryn ja hänen tyttöystävän suhdetta juurikaan mielikuvituksen varaan. Poliisi kirjassa murhaajalla, etsivällä eli poliisilla ja uhrilla on paljon suhdetta toisiinsa. Murhaajalla on motiivi ja tausta jonka takia hän murhaa poliiseja, mutta tämä selviää vasta kirjan loppupuolella. Uhrilla ja poliisilla on yhteistä taas se, että kaikki uhrit ovat poliiseja.

Kirjassa paljastuu murhaaja melko alussa joten paljoakaan vihjeitä siitä ei tarvita. Kiehtovaa tästä kuitenkin tekee sen, että vasta kirjan loppupuolella murhaajan motiivit murhille selviää. Lukijaa johdetaan melko paljon kirjassa harhaan. Ei niinkään paljoa siinä suhteessa, että kuka murhaaja olisi, vaan enemmänkin Harryn kuolemasta. Kirjassa johdetaan lukijaa harhaan siten, että saadaan lukija ajattelemaan päähenkilön Harryn kuolleen.

Murhaajan tekoja ei missään tapauksessa voida pitää hyväksyttävänä, vaikka hänellä onkin omat motiivinsa murhiin. Mielestäni teos ei vaikuta lukijan oikeustajuun.

Lukukokemuksesta sen verran, että voin hyvin sanoa tämän kirjan olleen paras dekkari, jonka olen itse lukenut. Kirja oli varsin pitkä siihen verrattuna mitä normaalisti luen, mutta pidin siitä silti. Pituudesta huolimatta kirja piti minut sen ääressä se, että siinä tapahtui kokoajan uusia asioita.

Pierre Boullen: Apinoiden planeetta

Luin Pierre Boullen kirjoittaman kirjan nimeltä Apinoiden planeetta. Valitsin kirjan siksi koska katsoin elokuvan nimeltä Apinoidenvallankumous ja ajattelin liittyykö kirja jotenkin tähän elokuvaan. Huomasin vähän matkaa luettuani että kirja ei liity tähän tiettyyn elokuvaan. Kirja houkutteli lukemaan sillä pidin tästä elokuvasta kovin vaikka se ei liittynyt tähän kirjaan. Luin kirjan kahdessa osassa sillä kirja oli mukaansa tempaava. Pidin kirjasta kovin.

Kirja alkaa kun Jinn ja Phyllis matkustavat avaruudessa ja löytävät pullopostia. Pullopotissa lukee että professori Antelle on koonnut ryhmän matkaan kohti Betelgeuse tähteä. Tähti sijaitsee todella kaukana maasta. Professori tarvitsee miehistöä matkaan. Porukka matkustaa tähden luo ja huomaa vieressä planeetan jonka olomuoto on sama kuin maalla. Päästyään planeetalle he huomaavat että siellä asustaa ihmisiä jotka ovat saman näköisiä kuin maapallon ihmiset, mutta ne käyttäytyvät kuin villit eläimet. Planeetan viisainta kansaa on apinat jotka tuhoavat ihmisiä paikassa jossa maapallon väki on vieraana. Jinn joutuu vangiksi ja yrittää oppia elämään apinoiden kanssa. Apinat olivat planeetan historiassa kehittymättömiä eläimiä, mutta vuosien kuluttua apinoista tuli oppivia, he kykenivät tekemään kaupunkeja ja elämään niin kuin nykyihmiset.

Kirja alkaa vuodesta 2500 jolloin ryhmä lähti matkalle. Maailma oli todella erillainen sillä kirjan alussa sanottiin, että ihmiset matkustivat vapaa-ajalla planeetasta planeettaan. Professori Antellen ansiosta tiede oli kehittynyt matkaa varten. Antel oli kehittänyt avaruusaluksen jolla kyettiin matkustamaan nopeasti ja kauas. Teos kertoo aika tarkasti tieteestä jota itse oppisin myös kirjasta.

Kirja ei mielestäni sisältänyt fantasiaa. Kun kirjassa päädyttiin toiseen planeettaan kaikki autot ja muu tekniikka oli saman tapaista kun nykymaailmassa.

Suzanne Collinsin vähemmän jännittävä Nälkäpeli 1-3

Valitsin kyseisen kirjan, koska sain sen jo kaksi vuotta sitten joululahjaksi, mutten lukenut sitä sen suurehkon sivumäärän takia (1052). Kirja kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, joka on jakautunut kahteentoista vyöhykkeeseen ja pääkapunkiin nimeltä Capitol. Ennen kirjan tapahtumia vyöhykkeet ja Capitol olivat käyneet sodan, jonka vyöhykkeet hävisivät. Opetukseksi Capitol järjestää joka vuosi pelin nimeltä Nälkäpeli, johon pakotetaan osallistumaan kaksi ihmistä kustakin vyöhykkeestä. Pelissä kilpailijoiden pitää taistella kuolemaan asti ja viimeinen hengissä oleva on voittaja. Kirja seuraa Katniss nimistä tyttöä, joka osallistuu vapaaehtoisesti Nälkäpeliin. Kirjojen ajan hänestä muodostuu eräänlainen vallankumouksen symboli.

Omasta lukukokemuksestani voin kertoa sen verran, että kirja oli helppoa luettavaa, mutta en oikein pitänyt siitä. Kirja vaikutti enemmän tytöille suunnatulta.

Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, ja se muisuttaa nykymaailmaa siten, että on yksi hallitus (Capitol), joka johtaa valtiota.

Tieteen osuus teoksessa on suuri. Kaikki pyörii tieteen ympärillä. Juuri tieteen takia Capitolilla on niin suuri ylivoima muihin vyöhykkeisiin nähden. Lisäksi itse Nälkäpelissä sponsorit voivät lähettää kilpailijoille erilaisia tieteellisiä apuvälineitä.

Kirjassa ei ilmene yliluonnollista tai muuta vastaavaa, joten sitä ei voisi kutsua tieteisfantasiaksi.

En ole oikein varma, onko teos vaihtoehtoishistoria. Kirjan historiassa on poikkeamia meidän historiaamme, mutta kyseiset muutokset tapahtuvat meidän tulevaisuudessamme.

Teoksessa ei juuri esiinny huumoria. Kirja kallistuu enemmän vakavamman puoleen. Kirjan genreksi kerrotaan scifin lisäksi draama.

Teos voisi hyvinkin vaikuttaa lukijansa käsitykseen tieteestä. Tieteellä on kirjassa niin suuri ylivoimallinen saema, joten se voisi saada jonkun kunniottamaan tai jopa pelkäämään tiedettä.

J.K. Rowlingin fantasiakirja Harry Potter ja viisasten kivi.

J.K. Rowlingin fantasiakirja Harry Potter ja viisasten kivi.

Päätin valita tämän kyseisen kirjan sillä en ollut aiemmin lukenut yhtäkään tämän kirjasarjan kirjaa tai katsonut yhtäkään kirjasarjaan perustuvaa elokuvaa, joten ajattelin että nyt olisi hyvä hetki tutustua tähän kirjasarjaan.

Kirja kertoo 11-vuotiaasta Harry pojasta, joka on velho ja jonka vanhemmat ovat kuolleet.

Kirja oli aika pitkän oloinen ja tylsä. Kirja oli tylsä koska kirjan alussa ei tapahtunut paljon.

Magian ja taikuuden osuus kirjassa on suuri. Suurin osa hahmoista pystyy käyttämään sitä.

Harry kuvataan hyvänä ja hänen vastustajanaan kuvataan Voldemort.

Joissan hirviöissä on inhimillisiä piirteitä ja joissan eläimellisiä piirteitä.

Voldemort on kirjan eniten paholaista muistuttava hahmo.

Kirjassa on raja tavallisen ja fantasiamaailman välillä. Toiseen maailmaan pääsee monista eri paikoista jotka vain velhot näkevät. Kuvattu yhteiskunta on aika samanlainen kuin mitä oikeastikin on. Siinnä on erillaisia hallinto- ja koulujärjestelmiä. En usko että teos vaikuttaa lukijan moraaliin tai mihinkään muuhunkaan.

Agatha Christien kiinnostavahko dekkari: Kolmas tyttö

Valitsin kyseisen kirjan, koska olen lukenut muutamia muita Christien kirjoja ja mielestäni ne ovat olleet lukemisen arvoisia, se koskee myös tätäkin kirjaa.
Kolmas tyttö on siinä mielessä kiinnostava dekkari, että kirjan puoleenväliin asti mitään murhaa ei edes uskota tapahtuneen. Kirjan päähenkilö, Hercule Poirot ei ole edes varma mistään murhasta ja yrittää siten selvittää koko murhan todellisuutta. Tähän liittyy suuresti ''hulluksi'' uskottu nuori nainen Norma Restarick, joka uskoo tehneensä murhan, muttta ei ole varma siitä. Tarinaan tulee mukaan muitakin henkilöitä, joiden Poirot uskoo liittyvän tähän ''murhaan''.

Kuten ylhäällä luki kyseinen kirja on selvästi mielestäni samalla tasolla kuin muutkin Christien lukemani teokset. Oli kiinnostavaa lukea kuinka Poirot etsi syyllistä murhaan, jota ei ollut edes tapahtunut. Aloin itsekkin epäillä hahmoja ja kun Christien kirjoista on kyse, niin arvasin tietysti väärin. Lyhyesti sanottuna kirja oli hyvä ja kiinnostava ja suosittelen sitä kaikille Christien kirjoista pitäville.

Sitten genrekysymyksiin:
Kuten jo aiemmin kirjoitin kirja oli siitä erikoinen dekkariksi, että puoleenväliin asti murhasta ei ole tietoakaan ja oike murha tapahtuukin vasta kirjan loppupuolella, kun yleensä dekkareissa murha tapahtuu alussa ja sitä tutkitaan kirjan ajan. Hercule Poirottia kuvataan kirjassa erittäin älykkääksi (mitä hän onkin), mutta hänen yksityiselämäänsä kuvataan aika tylsäksi. Hänellä on hovimestarinsa ja sihteerinsä ja aamunsa hän aloittaa juomalla kupillisen kuumaa suklaata ja lukemalla lehtiä. Jos murhia ei olisi hän varmaankin kiertelisi kaupungeilla ja lukisi paljon lehtiä. Yleisisti kirjassa kuvataan hyvin vähän Poirot'n yksityiselämää.
Yliluonnollista murhaan ei sisältynyt millään tavalla, mutta murhaajan päätteleminen oli hyvin vaikeaa, johtuen huumeista ja kaksoishenkillöllisyyksistä. Murhaajan tekoa ei tietenkään voinut hyväksyä, eikä siinä olisi ollutkaan mitään hyksyttävää, varsinkaan kun motiivina on, niin kuin yleensä: raha.

Agatha Christien karmaiseva teos Eikä yksikään pelastunut

Luin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan, joka on ennen tunnettu nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa. Valitsin kyseisen kirjan koska olen pitänyt Agatha Christien kirjoista ja elokuvista ja eräs tuttuni suositteli tätä minulle. Kirja oli saanut paljon hyviä arvosteluja ja palautetta, mikä edesauttoi minua valitsemaan juuri tämän kirjan.

Kirjassa kymmenen toisilleen tuntematonta henkilöä kutsutaan suljetulle Neekerisaarelle illanviettoon.  Talon isäntä ei kuitenkaan saavu paikalle. Jokaisen vieraan huoneesta löytyy vanha lastenloru, joka onkin kirjan juonen pohja. 

Kävi kymmenen pientä sotilaspoikaa yhdessä pöytähän, vaan yksi ruokaan tukehtui on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä sotilaspoikaa illan niin rattoisan, vaan aamun tullen avaa silmänsä vain kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä sotilaspoikaa onneaan etsimään, yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsämään.

Ja seitsämän pientä sotilaspoikaa sytykkeitä vuoli, nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä sotilaspoikaa palloksi pesän harmaan, vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä sotilaspoikaa oikeutta halaa, niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä sotilaspoikaa merelle lähtenyt, syö yhden ankka punainen, on kolme heitä nyt.

Käy kolme pientä sotilaspoikaa nyt eläintarhan teitä, kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä sotilaspoikaa rannalla vieretyksin, kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni sotilaspoika ei kestänyt  yksinään, hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Ruokailuhuoneen pöydälle on asetettu kymmenen posliinista sotilaspoikaa, jotka yksitellen alkaa katoamaan ja aina silloin yksi vieraista kuolee. Merelle nousee myrsky ja vene ei pääse noutamaan heitä moneen päivään. Heidän on pakko yrittää itse ratkaista murhia, joita saarella on tapahtunut.

Ensimmäinen murha tapahtuu jo heti ensimmäisenä iltana saarella, ja pitkin kirjaa yksi kerrallaan vieraista kuolee. Murhaajaa yritetään epätoivoisesti etsiä, mutta kun ihmisiä kuolee eikä johtolankoja löydetä, alkaa väkisin epäillä jo yliluonnollisia asioita. Saarelle ei ole voinut päästä kukaan myrskyisän sään takia. Saarella tapahtuu kymmenen murhaa ja yhden heistä on oltava murhaaja.

Ensimmäisenä iltana saarella gramofoni laitetaan soimaan, mutta musiikin sijasta alkaa kuulua syytöksiä, joissa jokaista paikalla olevaa syytetään murhasta. Murhaajan motiivina esitetään nämä murhat, koska laki ei ollut näihin puuttunut. Kirjassa ehkä yritetään saada murhat kuulostamaan siltä, että ne olisivat olleet oikein, koska murhaaja perusteli ne hyvin juuri sillä, että ne ihmiset olivat itsekin murhanneet eivätkä olleet joutuneet siitä vastuuseen.  Minusta murha on aina väärin ja siksi tekoa on vaikea pitää hyväksyttävänä.

Kirja oli minusta todella jännittävä ja mukaansatempaava. Kirjan loppu oli yllättävä, enkä osaanut yhtään arvata ketä murhaaja oikeasti oli. Kertoja osasi todella johtaa harhaan.

Michelle Paverin mystinen Suden veli

Luin Michelle Paverin kirjoittaman Suden veli- kirjan, joka kuuluu Muinainen pimeys kirjasarjaan. Kiinnostuin kirjasta tutkiessani blogia, johon oli kirjoitettu arvosteluja eri kirjoista. Kirja sai hyvän arvostelun kyseisessä blogissa sekä vaikutti kiinnostavalta , koska se kertoo historiallisesta ajasta sekä sen takia, että se on fantasiakirja. 

Suden veli- kirja kertoo Torak nimisestä 12-vuotiaasta pojasta, joka elää esihistoriallisella aikakaudella, kaukana muinaisuudessa. Torak menettää isänsä traagisesti ja paljastuu vanhan ennustuksen Kuuntelijaksi, jonka oli määrä pelastaa koko Metsä riivatun karhun kynsistä. Oppaakseen Torak saa suden pennun, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Kirja ylitti odotukseni. Toiminta alkoi heti kirjan alussa, eikä jättänyt kylmäksi. Alun jälkeen juonen tempo hidastui, koska ympäristöä ja tapahtumia kuvailtiin hyvin tarkasti. Mielestäni kirja sisältää hyvin kuvailua, joka auttaa hahmottamaan kirjan tapahtumia. Kuvailun lisäksi kerronta oli luontevaa ja tapahtumia riitti. Monesti yhden luvun luettuani en malttanut lopettaa, vaan oli pakko jatkaa eteenpäin. Pidin valtavasti siitä, kuinka kirja oli toteutettu niin, että sen olisi voinut kuvitella tapahtuneen todellisuudessa kauan aikaa sitten. 

Magia ja taikuus ovat kirjassa tärkeä osa ihmisten elämää. Ihmiset uskovat, että kuollessaan heidän kolme sieluaan: nimisielu, klaanisielu ja Nanuakin maailmansielu erkanevat toisistaan, elleivät he ennen kuolemaansa maalaa kantapäihinsä, sydämen yläpuolelle sekä otsalleen ympyröitä. Ilman näitä, sielut harhailevat erillään, eivätkä saa milloinkaan rauhaa. Magiaa esiintyy myös heimojen tietäjien taioissa. He saattavat tehdä erilaisia "lumouksia" sekä toimia yhdessä luonnon kanssa. 

Kirjassa ei täysin selviä, kuka on alkuperäinen "paha". Konkreettisena pahana kirjassa toimii riivattu karhu, joka vahvistuu aina tappaessaan jonkin elävän olennon. Karhu on kuitenkin vain todellisen pahan lähettämä "tuhoaja", joka levittää pelkoa ja epävarmuutta tulevasta. Karhu on kuvattu lähes voittamattomana ja täysin epäinhimmillisenä olentona. Pahan vastavoimana toimivat kaikki heimot, mutta etenkin nuori Torak. Heimot on kuvattu sopuisiksi sekä neuvottelemalla asioita ratkaiseviksi. Torak sättii paljon itseään huolimattomuudestaan, mutta on kuvattu kuitenkin erittäin nokkelaksi selviytyjäksi.

Kirjassa yhteiskunta- sanan voisi korvata heimolla. Muinaisuus, jota kirjassa kuvataan, koostuu kymmenien heimojen muodostamasta maailmasta.  Heimojen välit toisiinsa ovat riippuen heimoista hieman erilaiset, mutta pääosin ne tulevat hyvin toimeen. Jokaisella heimolla on johtajansa sekä tietäjänsä, jotka toimivat heimon johtohahmoina. Asioista päätetään kuitenkin yhdessä koko heimon kanssa ja jokaisella on oikeus osoittaa oma mielipiteensä. Heimot saattoivat myös liikkua koko voimallaan eikä kiveen hakattua asuinpaikkaa ollut, vaan leiri rakennettiin sinne, missä riistaa oli saatavilla. Mielestäni heimorakenteet eivät juurikaan muistuta Euroopan keskiaikaa, vaan enemmänkin paljon sitä aikaisempaa metsästys- ja keräilykulttuuria. 

Velho ja varas: Päivi Honkapään kertomus Taivaan Paino

Valitsin tämän kirjan koska fantasiakirjat ovat lähes ainoita kirjoja joita jaksan lukea ja se oli sopivasti kirjaston hyllyllä ja oli kiire syömään.

Kirja kertoo varkaasta ja velhosta nimeltä Jarren ja hänen pakomatkastaan Sur-Neetin vankilasta vanginvartija Bargasin avulla. Kaksikko suuntaa Varkaiden Kiillan luokse jota Jarren epäröi koska hän joutui vankilaan hänen tunkeudeuttua salaiseen kirjastoon jonne ei saa mennä.

Kirja ei ollut järin hyvä koska sen tapahtumat eivät olleet kiinnostavia enkä oikeen jaksanut lukea sitä pitkiä aikoja kerrallaan.

Taikuus ja magia on keskeinen osa kirjan maailmaa ja siellä esiiintyy monia fantasia kirjoille jo ennestään tuttuja hahmoja kuten haltiat ja velhot jotka käyttävät taikuutta.

Teoksen maailma muistuttaa hieman keskiaikaa mutta silti tuntuu omalta aikakaudeltaan eikä sitä voida sijoittaa oikeastaan mihinkään tiettyyn aikakauteen. Kirjassa ratsastetaan hevosilla enkä muista että sähköäkään olisin pahemmin käytetty.

Kirjassa ei ole rajaa fantasia- ja oikean maailman välillä vaan kirja sijoittuu fantasiamaailmaan.

En usko kirjan vaikuttavan lukijan moraaliin.
 

-Antti Takala

Martin Amisin mutkikas dekkari Yöjuna

Minulla ei ollut vaikeuksia kirjan genren valitsemisen suhteen, sillä halusin välillä lukea jotain erilaista kuin aiemmin. Olen lukenut todella paljon scifi-aiheisia kirjoja, joten valitsin kirjakseni dekkarin. Valinta kävi helposti, kun otin vain hyllystä kaikista ohuimman ja hienoimmalla kannella varustetun kirjan, joka osottautui Martin Amisin Yöjunaksi. Toki luin myös takakannen, jonka teksti sai kirjan tuntumaan oikein mielenkiintoiselta ja hyvältä.

Yöjuna kertoo elämäänsä kyllästyneen naispoliisi Mike Hoolihanin urasta murhayksikössä New Yorkin laitamilla. Kirjassa hän kertoo hänelle tärkeimmästä tapauksesta, hänen hyvän ystävänsä Jennifer Rockwellin itsemurhasta. Niinkuin dekkareihin kuuluu, tässäkin kirjassa ratkaisuun päästiin vasta monen vastoinkäymisen ja mutkan kautta. Jennifer oli jättänyt kasan vihjeitä, joiden avulla hän halusi Miken ymmärtävän hänen tapauksensa.

Dekkarin lukemista aloittaessani vakuutuin todella kirjasta, varsinkin sen kielen takia. Kirja oli kirjoitettu hauskalla tavalla ja mielenkiintoa korosti pari kirosanaa siellä täällä. Alussa kirja eteni nopeasti, eikä turhaa jauhamista ollut. Kirjan edetessä mielenkiintoni vähän lopahti, koska juoni ei enää edennyt, vaan kertaantui samana, vain pieniä yksityiskohtia muuttelemalla. Loppuratkaisukin oli vähän vaisu ja sen näki jo kauan ennen loppua. Kirjan mielenkiintoinen kerrontatapa kuitenkin jatkui läpi tarinan ja auttoi jaksamaan kirjan lukemista.

Lukukokemuksena en itse kauheasti välittänyt kirjasta sen hidastempoisuuden takia. Kirja ei myöskään koukuttanut jatkamaan lukemista, mikä olisi minun tyyliselle hitaammalle lukijalle hyvin tärkeää. Toki kirjan genre ja aihe oli minulle hieman tuntemattomia, joten en välttämättä saanut kaikkea irti kirjasta. Kaiken tämän kritiikin jälkeen suosittelen kyllä kirjaa lämpimästi murhamysteerien  ja tarkan kuvailun ystäville.

Hufudstadsbladetin toimittajan Staffan Bruunin vuonna-1992 kirjoittama sekava poliittinen esikoisromaani Tuntematon tekijä.

Tein hätäisen ja harkitsemattoman kirjan valinnan. Otin väsyneenä Halikon kirjaston hyllyltä ensimmäisen dekkarin joka tuli vastaan eli varsinaista syytä kirjan valitsemiseen ei ole.
                     Kirja kertoo kokonaisuudessaan Suomen politiikasta Toimittajien näkökulmasta. Loviisan ydinvoimalan vuoto aiheuttaa paniikkia ja aktivistit kaappaavat toimittajan ja Suomen pääministeri Simo Evakon. Kirja kuvailee millaista olisi poliitikon elämä, korkeamman arvohenkilön elämä tai toimittajan elämä.
Kirjan päähenkilö toimittaja Burt Kobbat yrittää estää everstin ja armeijan järjestämän vallankaappauksen.
                     Mielestäni kirja oli sekava ja epätodenmukainen, en tiedä oliko kirjailijan tarkoitus  tehdä kirjasta fakta,- vai fiktiotyylinen, mutta minä sanon kuitenkin fiktio. Poliitikot, ministerit ja toimittajat lojuivat baareissa pitkin päivää ryyppäämässä ja rakastelivat puolisoidensa selkien takana. En pitänyt paljoa lukukokemuksesta joten antaisin arvosanaksi 1/5. Kirjassa ei tapahtunut ennen loppua mitään sen erikoisemmin jännittävää, mutta luulen, että kirja on tarkoitettu vanhemmalle ikäluokalle. Lopussa kuitenkin innostuin lukemaan, kun vallankaappaus onnistuttiin viimehetkellä estämään ja Suomi ei joutunut kriittiseen poikkeustilaan.
                     Teoksen ns. henkirikos tapahtuu noin 60-70 sivun kohdalla, kun Virolainen mafiamies Juk kahlamäe iskee toimittaja Jan Liikalan kuoliaaksi. Tarinassa yhtä poliisia puhuteltiin nimellä Venäläinen, joka selvitteli ja ratkaisi ministeri Evakon kaappausta (luontoaktivistien toimesta) ja Toimittaja Jani Liikalan murhaa. Venäläinen kuvailtiin asiallisena ja reiluna, mutta myös tiukkana ja kovana rikospoliisina. Venäläinen oli selvästi kirjan todenmukaisin henkilö.
                     Jos jotain yliluonnollista saa kirjasta irti niin ehkä ydinvuoto ja siitä ihmisille tiedotettu vaarattomuus. Oma mielipide ja sisäinen malli on, että poliitikot ja toimittajat eivät ole niin villejä.
                     Teos oli omasta mielestä niin sekava ettei se antanut ennen rikoksen ratkettua minkäänlaisia merkkejä motiiveista murhaan. Syynä siihen oli, että pääpaino tekstissä oli toimittajilla ja teos käsitteli samaan aikaan ydinonnettomuutta, kidnappausta, ydinaseiden ostoa, ydinjätteen myymistä ja vallankaappausta. Toimittajan murha jäi vähempään käsittelyyn.
                     En muista murhan tarkkoja motiiveja, mutta liittyen siihen, että Juk Kahlamäe oli vaarassa jäädä kiinni murhatun Jani Liikalan toimesta. Miltei koskaan ei voida pitää murhaa hyväksyttävänä, mutta Juk Kahlamäen toimeentulon ja elämän kannalta murha oli välttämätön.

 


Tuntematon tekijä

                  Aarni Saario 15C


                     

Kaikille tuttu J.K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi

Valitsin viisasten kiven, koska luin sen viimeksi ala-asteella ja ajattelin että olisi mukavaa lukea se uudestaan. Viisasten kivi on ensimmäinen osa Harry Potter -sarjaa ja se kertoo 11-vuotiaasta pojasta, joka saa tietää että hänen isänsä oli velho ja että myös Harry itse on velho. Kirjassa Harry saa kutsun velhojen ja noitien kouluun Tylypahkaan, jossa hän kohtaa erilaisia vaikeuksia, mutta saa myös monia uusia ystäviä kuten Ronin ja Hermionen. Koulunkäyntiä vaikeuttaa Voldemort/Orave, joka haluaa tappaa Harryn.

Viisasten kivi oli lukukokemuksena jännittävä ja viihdyttävä. Kirjassa on selkeä rakenne ja J.K. Rowling on onnistunut kuvaamaan tapahtumat hyvin ja kiinnostavasti. Jos kirjasta pitää, niin todennäköisesti haluaa lukea seuraavatkin osat, jos ei Harry Potter -sarjaa entuudestaan tiedä.

Kirjassa magian ja taikuuden osa on suuri, koska kirja pyörii niiden aiheiden ympärillä ja oppilaat opiskelevat nimenomaan taikuutta Tylypahkassa. Taikuutta kirjassa käyttävät velhot ja noidat, ihmisiä jotka eivät taikuutta voi käyttää kutsutaan jästeiksi. Hyvien ja pahojen vastakkainasettelu on aika selvää. Voldemort/Orave on ilkeä ja kavala, mutta Harry ja hänen ystävänsä ovat kilttejä ja rohkeita.

Harry Potterissa hirviöt ovat aika eläimellisiä, eivätkä ne yleensä puhu. Viisasten kivessä esiintyy mytologinen hahmo peikko, joka oli päätynyt Tylypahkaan jonkun päästettyä se sisälle. Tom Valedrossa (Voldemort) ja Harry Potterissa on yhtäläisyyksiä, sillä he kummatkin ovat puoliverisiä. Kirjassa on paholaista muistuttava hahmo Voldemort. Kirjassa on myös selvä raja fantasiamaailman ja todellisuuden välillä, fantasiamaailmaan pääsee ympäri Englantia paikoista jotka vain velhot tai noidat voivat nähdä esim. Tylypahkaan vievään junaan pääsee King's Crossin laiturilta 9 3/4, jota ei siis tietenkään oikeasti ole olemassa, eivätkä jästit pääse sinne.

Yhteiskunta on monin osin samanlainen kuin oikeastikkin, velhomaailmassa on oma hallinto eli taikaministeriö, eri kouluja, siellä on myös hyviä ja pahoja ihmisiä ja tietynlainen luokkayhteiskunta esim. osa velhoista pitää vanhoja velhosukuja parempina kuin jästejä tai köyhiä. Suosittelisin tätä kirjaa sellaisille jotka pitävät fantasiasta ja ovat vaikkapa tutustuneet Harry Potter -sarjaan elokuvien kautta.

Cassandra Claren lumoava Lasikaupunki

Luin Cassandra Claren Lasikaupunki-kirjan. Valitsin sen, koska se on kolmas osa Varjojen kaupungit -sarjasta. Sarjan aiemmat osat olivat mielestäni hyviä, joten päätin lukea, myös tämän osan. Pidän sarjasta, koska se on fantasiaa ja siinä on erilaisia maailmoja, joissa lukija voi seikkailla. Kirjailija on kuvannut todella hienosti kaikki tapahtumat ja maisemat ja ne on helppo kuvitella omassa mielessä. Lisäksi siinä on lumoava rakkaustarina, joka vetää mukaansa.

""Ja nyt minä katson sinua", Jace sanoi, "ja sinä kysyt, haluanko minä vielä sinua, ihan niin kuin voisin lakata rakastamasta sinua. Ihan niin kuin tahtoisin luopua siitä asiasta, joka tekee minusta vahvemman kuin mikään koskaan ennen."

Lasikaupunki kertoo Clary nimisestä tytöstä, joka eli aivan tavallista elämää nykypäivän New Yorkissa kunnes hänen äitinsä katosi ja hän tapasi salaperäisen varjometsästäjän Jacen ja tämän perheen. Clarylle paljastui, että hänkin on varjometsästäjä ja, että hänen äitinsä salasi sen suojellakseen häntä. Ensimmäisissä kahdessa kirjassa Clary pelastaa äitinsä ja New Yorkin mielipuolelta isältään, joka haluaa kaiken vallan varjometsästäjien maailmassa. Clarylle on myös paljastunut, että salaperäinen Jace, johon hän oli rakastunut, onkin hänen veljensä ja että Claryllä on erikoinen kyky luoda uusia riimuja, jotka antavat voimia varjometsästäjille.

Lasikaupungissa Clary lähtee varjometsästäjien kotikaupunkiin Idrisiin, etsimään vastalääkettä sairaalle äidilleen. Jace taas ei halua, Claryn lähtevän Idrisiin ja juoniessaan Claryn kotiin jättämistä, hän vetää vahingossa Claryn vampyyri-ystävän Simoninkin mukaan matkaan. Lopulta kaikki pääsevät Idrisiin, joskin yksi heistä joutuu saman tien ongelmiin. Clary tutustuu uuteen tuttavuuteen Sebastianiin, jonka kanssa hän alkaa etsiä vastalääkettä äidilleen. Kirjan aikana Sebastianista paljastuu uusia puolia ja Claryn ja Jacen suhde kehittyy vähitellen. Lisäksi Valentine suunnittelee hyökkäystä Idrisiin, joka Claryn ja Jacen täytyy tietysti estää.

Mielestäni kirja oli todella hyvä, eikä se tuottanut pettymystä jatko-osana. Kirjassa tapahtui koko ajan ja sen tarina vei mukanaan kaikki 480 sivua. Siksi kirja onkin paksuudestaan huolimatta todella nopealukuinen. Pidin siitä, että kirjan tapahtumat alkoivat heti, eikä alussa jaariteltu turhia. Lisäksi henkilöistä paljastui koko ajan uusia puolia, eikä yllättäviä käänteitä ollut helppo arvata.

Taikuudella on suuri osuus kirjassa. Sen avulla ratkotaan kiperiä tilanteita, kun muut keinot eivät enää auta. Taikuutta pystyvät käyttämään vain velhot ja heiltä voi ostaa palveluksia. Joillakin hahmoilla on myös kykyjä, jotka ovat verrattavissa velhojen kykyihin, mutta he ovat erityistapauksia. Esimerkiksi Clary pystyy luomaan riimuilla portaaleja, joita pystyvät normaalisti luomaan vain velhot.

"Hän kohotti sinistä liekkiä pitelevää kättään. "Logos." Seinille ilmestyi tulikirjaimia, jotka olivat vähintään viidentoista sentin korkuisia ja näyttivät siltä kuin ne olisi maalattu kiveen nestemäisellä kullalla."

Vastakkainasettelu hyvien ja pahojen välillä on kirjassa hyvin selvä. Kaikki, jotka ovat Claryn isän Valentinen puolella, ovat pahan puolella. Oikeastaan kaikki muut taistelivat Valentinea vastaan hyvällä puolella. Kaikki kirjan hirviöt ovat Valentinen käskystä toimivia demoneja. Demonit ovat ihmisen tai eläimen näköisiä, mutta niillä on suuret voimat, joilla ne käyvät ihmisten kimppuun ja kuoltuaan ne häviävät. Varjometsästäjät ovat kirjan sankareita, sillä he pelastavat ihmisiä ja muita olentoja demoneilta.

Tarinassa esiintyy mytologiasta tuttuja enkeleitä. Koko varjometsästäjäsuku on syntynyt enkelten jälkeläisiksi. Sen takia heillä on kyky käyttää riimuja esimerkiksi parantamiseen. Lisäksi kirjassa on muita taruhahmoja, kuten ihmissusia ja vampyyreja.

Sankareilla ja vihollisilla on kirjassa paljonkin yhteistä, sillä he ovat sukua toisilleen. Clary ja Jace taistelevat ystävineen heidän isäänsä vastaan. Valentinella on toki huomattavasti enemmän koulutusta ja hän tietää mihin hänen lapsensa kykenevät, sillä hän on itse kouluttanut Jacen ja tehnyt heistä lapsena erilaisia kuin muista. Toisaalta Clarylla ja Jacella on puolellaan Valentinen kokeiden kautta saadut kyvyt, joiden vahvuudesta Valentine ei tiedä.

""Katso minua", Jace sanoi. "Katso minua ja sano, että olen kuin kuka tahansa tavallinen seitsemäntoistavuotias." Luke huokaisi. "Sinussa ei ole mitään tavallista."

Valentine on itse kuin pahuuden ruumiillistuma, sillä hän ei välitä ollenkaan muiden kohtalosta. Hän tavoittelee itselleen mainetta ja kunnia keinolla, millä hyvänsä. Hän on jopa siirtänyt itseensä demoniverta saadakseen mahtavat pahuuden voimat.

Kirjassa on selvä raja tavallisen maailman ja fantasiamaailman välillä. Vain varjometsästäjät ja alamaailman asukkaat voivat nähdä toisensa. Maallikot eivät voi nähdä fantasiamaailmaa, vaikka se on heidän silmiensä edessä. Maallikkojen maailma on aivan tavallinen ja niin on oikeastaan fantasiamaailmakin, siellä on vain erilaisia olentoja ja lakeja.

Luulen, että teos voi vaikuttaa lukijan moraaliin. Ainakin itse ymmärsin, että ei ole väliä, miten vaikeaa on tehdä oikea valinta, kunhan sen tekee.

Liisa Nevalaisen ihan ok Ruusunpunaiset silmälasit

Valitsin tämän kirjan koska se vaikutti sopivan kokoiselta ja takakannen luettuani se alkoi vähän kiinnostamaan minua. Kirja oli hyvä koska siinä ei ollut paljon niin sanottuja tylsiä kohtia ja voisin ehkä harkita että lukisin saman kirjailijan kirjoja vielä uudestaankin.

Kirja kertoo komisario Antti Karpalosta, joka saa työkseen tutkia, mikä tai kuka aiheutti alkoholisoituneen näyttelijän Jarkko Reiman kuoleman kun tämän putosi harjoitusten jälkeen portaissa. Kirja on julkaistu vuonna 1977 ja se kuuluu CrimeTimen julkaisemaan Nostalgia-sarjaan, jossa esiintyy eri vuosikymmenien klassikkodekkareita.

Murha tapahtuu kirjan alussa jossa kerrotaan Reiman näyttelemän tv-sarjan kuvauksista. Kirjassa päähenkilö eli komisario Antti Karpalo esiintyy vain komisariona eikä siinä kerrota lähes mitenkään Karpalon yksityiselämästä. Kirjassa kerrotaan ainoastaan se, että Karpalolla on tyttöystävä. Komisario Karpalo ei ole mitenkään yhteydessä uhriin tai murhaajaan, mutta uhri ja murhaaja tuntevat toisensa siitä kun he näyttelevät samassa tv-sarjassa. Murha on normaali tönäisy rappusista alas ja kirjassa ei muutenkaan tapahdu mitään yliluonnollista. Kertoja yrittää kirjassa vain johdatella harhaan, koska ainakin minulle murhaaja tuli yllätyksenä. Murhaajan motiivi on vain se, että Reima sai paremman
roolin tv-sarjassa kuin hän. Tekoa ei voi mitenkään pitää hyväksyttävänä. Teos ei vaikuta mitenkään lukijan oikeustajuun.

Hercule Poirotin tähdittämä dekkari: "Roger Ackroydin murha" Agatha Christieltä

Valitsin kirjan melko vapain perustein, lähinnä kannen ja nimen perusteella. Pidän dekkareista, joten oli selvää, että valitsisin dekkarin.

Kyseinen kirja kertoo nimensä mukaisesti Rogerin murhasta, jota Poirot selvittää. Kumminkin ennen Rogeria murhataan rouva Ferras, jota oli kiristetty. Kirjan lopussa Poirot kutsuu epäillyt koolle ja tämän jälkeen kertoo tietävänsä syyllisen, muttei paljasta kuka hän on. Tämän jälkeen hän kertoo vain syylliselle tietävänsä hänen olevan syyllinen. Selviää myös, että kummastakin kuolemasta on vastuussa sama henkilö. Hämärästi syyllinen ilmeisesti tappaa itsensä tämän jälkeen.

Kirja parani huomattavasti loppua kohden, sillä vasta silloin alkoi selviämään mitä todella oli tapahtunut. Alku oli pitkälti ihmisten haastattelua ja tätä kautta teksti ei ollut kovin tiivistä, vaan mukana oli paljon ylimääräistä.

Murhat tapahtuvat kirjan alkupuolella, ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana. Tämän jälkeen selvitetään murhaajaa.

Murhaa selvittää Poirot, joka on aina oikeassa oleva ja johtaa tutkintaa selvästi.

Itse Poirotista ei kerrota paljoa, sillä murhan selvittäminen on selvästi pääasia. Hän elää suhteellisen tavallista eläkkeellä olevan elämää.

 Lukijalle annetaan ainakin suurin piirtein kaikki samat tiedot kuin etsivällekin. Kumminkaan kaikkea ei kerrota, mitä lukija voisi olettaa kerrottavan, minkä takia on vaikea aavistaa kuka on syyllinen.

 Murha on aina murha, ja tässäkään tapauksessa ei ole taustalla sellaista syytä, joka oikeuttaisi murhaan.

Becca Fitzpatrickin viettelevä Langennut enkeli

Päädyin Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli -kirjaan siksi, että se oli erilainen kuin suurin osa teineille suunnatuista fantasiaa täynnä olevista rakkausromaaneista. Jo kauniista kannesta näki, että kirjan sisältö on hieman rankempi, enkä ollut väärässä. Kirja kertoo lukiota käyvästä Nora Greystä, jonka biologian pariksi päätyy Patch-niminen synkkyyttä ja seksikkyyttä huokuva poika. Patch kiehtoo Noraa kovin, ja he törmäävät toisiinsa jatkuvasti. Vaikka poika vetääkin Noraa puoleensa, on Nora silti epäluuloinen, ja haluaa tietää lisää. Rakkaus on ihanaa, mutta vaarallista. Nora ajautuu keskelle kuolemattomien ja langenneiden sielujen taistelua, mutta ei silti halua paeta, vaan auttaa Patchia kaikin mahdollisin tavoin.

Alussa kirja vaikuttaa Houkutuksen huonolta kopiolta, koska Nora tapaa Patchin biologian tunnilla. Kun lukemista jatkoi eteenpäin, ajatus kopioinnista hävisi ja kirjasta tuli salaperäinen ja koukuttava. Teksti on helppolukuista, joten mukaansatempaavan kirjan lukee helposti päivässä. Lukija tietää sen, minkä Norakin tietää, ja janoaa lisää. Langenneessa enkelissä on jännitystä kerrakseen, ja salaperäinen Patch saa lukijan unelmoimaan omasta pahasta pojasta, jonka kanssa ei ole koskaan tylsää.

Kirjan hirviöt ovat hurmaavia ihmisiä, jotka ovat eläneet satoja vuosia. Niiden aikana he ovat oppineet hallitsemaan ihmisiä kyvyillään ja olemuksellaan. Heidän toimintatapansa ovat kyseenalaisia, koska he eivät peittele pahuuttaan, vaan antavat sen vietellä ihmiset.

Yhteiskunta on nykyaikainen, mutta Patch tuo Noran elämään ripauksen mennyttä. Patch on langennut enkeli, joka syntyi pari vuosisataa sitten. Hän on välinpitämätön muuta maailmaa kohtaan ja käyttäytyy kuin tarinan pahis, mutta Nora saa esiin miehen hyvän puolen. Selkeää hyvien ja pahojen jaottelua ei voi tehdä, vaan jokaisessa on kumpaakin - osassa vain toista hieman enemmän.

"Agatha Christien säpsähdyttävä Odottamaton vieras"

Valitsin Agatha Christien kirjoittaman kirjan "Odottamaton vieras" siksi, että pidän kaikenlaisista dekkari kirjoista, koska niitä tulee eniten luettua. Muutenkin olen lukenut Christien kirjoja ennenkin ja tämä kirja tuntui sellaiselta, että sen voisi lukea. Eikä kyseistä kirjaa ollut edes vaikea valita.

Kirja kertoo odottamattomasta vieraasta, joka sattuu paikkaan, jossa on tapahtunut juuri äskettäin murha. Murhaa alkaavat selvittämään komisario Thomas ja ylikonstaapeli Cadwallader. Heillä on visainen tehtävä, sillä tuntui aivan siltä, että jokainen henkilö talossa tuntui vihaavan murhan kohteeksi joutunutta talon isäntää, Richard Warwickia. Laura vaimo, velipuoli Jan, vanhempi rouva Warwick eli Richardin äiti, sekä talon apulaiset neiti Bennet (Benny) ja Henry Angell. Kaikilla oli motiivi ja tilaisuus tehdä se. Vai oliko murhaaja kenties joku menneisyydestä, joka hautoi kostoa herra Warwickia kohtaan? Kaikenlaista tapahtuu ennen kuin murhaaja selviää aivan kirjan lopussa, mutta ainoastaan yksi henkilö saa kuulla totuuden...

Kirjaa oli todella hauska lukea ihan alusta loppuun asti. Välillä koin ahaa-elämyksiä sitä mukaa, kun juoni eteni varsin hyvin ja selvästi. Ainoa huono puoli kirjassa oli se, että koko ajan pysyttiin siinä huoneessaa missä murha tapahtui. Tai ei aivan koko ajan, mutta suurimmaksi osaki siinä huoneessa tai sitten talon pihalla olivat kaikki kohtaukset. Muuten kyllä pidin kirjasta todella paljon, koska se antoi aihettaa ihan kunnolla ajattelemiseen ja tekemään johtopäätöksiä, että kuka murhaaja voisi olla.

Murha on tapahtunut juuri ennen kirjan alkamista, sillä uhri löydetään aivan alussa murhattuna. Vaikka epäilläänkin sitä, että voiko se olla murha, vai kenties jopa itsemurha.

Poliisi ei ole kirjan päähenkilö, mutta silti hän lähti ratkaisemaan juttua. Loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan saanut ratkaistua juttua, vaikka hänellä oli apunaan mm. ylikonstaapeli Cadwallader.

Uhri ja murhaaja tiesivät toisensa entuudestaan jo ja poliisikin tiesi kyllä mistä, mutta kyse ei ole välttämättä siitä mitä menneisyydessä tapahtui...

Kirjan kertoja antoi kyllä jonkinlaisia vihjeitä lukijalle murhaajasta, mutta ainakaan omasta mielestäni kertoja ei johtanut lukijaa mitenkään harhaan siitä kuka olisi murhaaja. Vaan kyllä juoni eteni selvästi kohti sitä, missä murhaaja paljastuu.

Henkilöt kertovat jopa tietämättään murhaajan motiiveista ja taustasta. Eli he eivät oikeastaan tajua, että he puhuivat murhaajasta kertoessaan, mitä menneisyydessä tapahtui...

Osa varmasti voisi hyväksyä murhan, mutta osa taas ei. Tosin, kun tietää syyn niin ei se silti oikeastaan oikeuttaisi murhaamaan ketään.

Eli ketään ei oikeuttaisi murhaamaan ketään, koska vaikka kyseessä olisi minkälainen syy tahansa, niin ei se oikeuta murhaan.

Ja näin lopuksi voisin suositella kirjaa erityisesti niille, jotka tykkäävät ratkaista juttuja ja muutenkin pitävät dekkareista.    

Agatha Christien mielenkiintoinen Syyttävä sormi

Valitsin kyseisen kirjan, koska näin sen kirjastossa ja samalla hetkellä muistin sen löytyvän omasta hyllystäni enkä ollut vielä lukenut sitä. Olen ennenkin lukenut joitain Christien kirjoja ja ne ovat olleet mielenkiintoisia ja tämä kirja vaikutti hyvältä.
Kirja alkaa, kun Jerry Burton muuttaa Lontoosta sisarensa Joanna Burtonin kanssa rauhalliseen Lymstockiin. Pian muuton jälkeen ihmiset alkavat saada nimettömiä kirjeitä, jotka sisältävät valheellisia herjoja ihmisistä. Pian sen jälkeen tapahtuu ensimmäinen itsemurha, sitten toinen murha...
Kirjassa tapahtuu kaksi murhaa ja molemmat tapahtuvat melko kirjan alussa. Kirja on kerrottu Jerryn näkökulmasta ja hän kertoo kokoajan mitä itse ajatelee kuka on murhaaja ja mitä saa selville murhien taustasta. Murhaajaksi lopulta paljastuu henkilö, kehen ei kirjan aikana kiinnittänyt oikein mitään huomiota ja häntä olisin viimeisenä epäillyt.  Poliisilla on kirjassa merkittävä rooli ja hän ratkoo rikosta. Ensimmäisellä uhrilla ja murhaajalla oli läheinen suhde ja heillä oli paljonkin yhteistä. Toisella uhrilla ei ollut läheistä eikä kobin erikoista suhdetta murhaajaan. Tapahtumiin ei liity mitään yliluonnollista, vaan kaikki tapahtuu luonnollisesti. Mielestäni tekoa ei voida pitää millään tasolla hyväksyttävänä.
Luin kirjan melko nopeasti, niin kuin yleensäkin kirjat luen.Luin sitä alkuun alkuillasta tai iltaisin, mutta viimeiset 80 sivua luin iltapääivällä. Mielestäni kirja oli hyvä ja sitä oli kiva lukea. Olen lukenut pari Christien kirjaa ja ne ovat olleet kivoja lukukokemuksia enkä kummassakaan ole arvannut ketä on rikoksen takana. Suosittelen tätä kirjaa kaikille ketkä tykkäävät lukea tällaisia hieman jännittäviä kirjoja.

Dashiell Hammett pysäyttävä Lasiavain

Lasiavain oli ensimmäinen dekkari, jonka olen lukenut. Valitsin tämän kirjan, koska se vaikutti kiinnostavalta ja halusin nähdä millaisia dekkarit ovat. Lasiavain oli mielestäni hieman vaikealukuinen ja monimutkainen kirja, jonka takia kirja ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Hahmoja oli kirjassa paljon, ja välillä menin sekaisin kenestä kirjassa puhutaan. 

Senaattorin poika Taylor Henry löytyy juuri vaalien alla murhattuna kadulta. Pääepäilty on Paul Madvigian joka kuuluu senaattorin tärkeimpiin henkilöihin. Ned Beaumont on yksityisetsivä, joka tutkii tapahtunutta. Kirjassa pyssyt paukkuvat ja nyrkit heiluvat, sillä Ned haluaa saada ratkaisun murhaan. Vaikka kirja on keskittynyt murhaan, myös romantiikkaa löytyy kirjasta.

Kertoja antaa vihjeitä ja kertoo asiat siten, että lukija luulee tietävänsä murhaajan. Kun kirjan loppuakohden lukija luulee tietonsa varmaksi, kirjassa tulee käännekohta ja murhaaja onkin se ketä vähiten epäilee.

Kirjan henkilöiden yksityiselämään tai ajatuksiin ei päästä kirjan aikana kovinkaan paljoa. Mielikuva henkilöistä täytyy luoda itse, heidän puheidensa ja tekojensa kautta. Vaikka hahmoista ei kerrota kovinkaan paljoa, niin siinä tulee vahvasti esille hahmojen käynti kapakoissa ja heidän kerrotaan pelaavan uhkapelejä. 

 Senaattorin pojan murha tapahtuu aivan kirjan alussa. Se oli mielestäni plussaa, sillä kirjassa alkoi heti tapahtua, mikä säilytti kiinnostuksen kirjaa lukiessa. 

Poliisipäällikkö Frederick antaa käskyn joukkopidätykseen kaikista epäillyistä ja on alussa mukana tutkimusessa. Muuten poliisit ovat enemmän tutkimusen häiriöitä ja Beaumont ratkaisee murhaa omien apureidensa kanssa.

Luulen, että kirja ei vaikuta lukijan oikeustajuun. Itse ajattelen, että kaikki ymmärtävät murhan olevan aina hyväksymätön teko, vaikka syynä olisi mikä tahansa asia.

Artemis Fowlilla on hankalaa

Luin Eoin Colferin kirjan Artemis Fowl, Atlantiskompleksi. Kirja oli osa kirjasarjaa, ja ennen tämän teoksen lukemista olisi ehkä kannattanut lukea aikaisemmat kirjat. Kirja vaikutti kiinnostavalta, ja siksi valitsinkin sen luettavakseni. Juoni oli oikein hyvä, ja käänteet ovelia. Kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja hyvin kuvailtuja.

Kirjassa käsitellään aluksi ilmastonmuutoksen hidastamista estämällä jäätiköiden sulaminen. Kuitenkin tilanteet ajautuvat siihen, että päähenkilö vedetään mukaan seikkailuun, samalla kun hän kamppailee oman mielenterveytensä kanssa. Hän saa selville pahan Turnballin suunnitelman ja aikoo estää sen.

Kirja sijoittuu nykyaikaan ja historia ei ole vaihtoehtoinen, eli se on sama kuin oikeassa maailmassakin. Päähenkilö on tiedemies ja hänellä on käytössään edistynyttä teknologiaa. Teknologia selitetään melko suurpiirteisesti, mutta uskottavasti. Tarinassa on myös fantasian piirteitä. Vieraita olentoja on paljon esimerkiksi keijut ovat tärkeässä osassa kirjaa.  Kirjassa esiintyy myös taikuutta, joten kirja sijoittuu tieteisfantasiaan.. Kirjan päähenkilö on kylmän viileä mutta kirjassa on myös huumoria. Teoksessa esiintyvistä keksinnöistä osa on niin uskomattomia, ettei niitä voi oikein kuvitella todellisiksi. Juuri siksi kirjan sisältö ei vaikuta lukijan käsityksiin tieteestä. Kuitenkin ilmastonmuutosta käsitellään realistisesti ja ratkaisukin siihen on oikein toimiva, joskin vähän epäuskottava.

Kokonaisvaltaisesti kirja oli hyvä, mielenkiintoinen ja totisesti lukemisen arvoinen.

Doris Gercken vähemmän jännittävä dekkari Kuolema istuu orrella

Valitsin Doris Gercken Kuolema istuu orrella dekkarin sen kiinnostavan takakansitekstin vuoksi. Olen lukenut myös joskus hyviä arvosteluja Gercken kirjoista.

Kirja kertoo Hampurissa asuvasta naisetsivästä Bella Blockista. Hän saapuu kylään selvittämään muutamaa itsemurhaa. Hän kuitenkin epäilee, että itsemurhien takana on tavallinen murha. Hän ryhtyy selvittämään tapauksia ja saa murhista aina enemmän ja enemmän tietoa ja lopulta selvittää tapaukset.

Kirjassa murhat ovat jo tapahtuneet, kun ne kerrotaan Bella Blockille. Murhat siis tapahtuvat aivan kirjan alussa.

Dekkarissa ei käytännössä poliisilla ei ole mitään osaa murhan käsittelyyn, sillä murhaa selvittää yksityisetsivä. Murhatapaukset yksityisetsivälle kertoo etsivätoimisto.

Etsivän yksityiselämstä kerrotaan melko paljon. Hän asuu vanhassa suuressa talossa, jossa myös tapahtuu. Kerrotaan myös siitä, miten hän selvittää murhia myös vapaa-ajallaan. Välillä hän saattaa mennä ihan vain syömään paikalliseen kapakkaan, mutta saa sieltä vinkkiä selvitettävästään murhasta.

Kirjassa murhatuilla ja etsivällä ei ole minkäänlaista yhteyttä toisiinsa. Murhat ovat normaaleja murhia, jotka on annettu etsivän ratkaistavaksi.

En arvele, että teos voisi vaikuttaa lukijan oikeustajuun. Sillä kyllä varmasti jokaisella on taju siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Enkä usko, että kirja voi siihen hirveästi vaikuttaa.

Kirja oli ajoittain ihan hyvä. Mutta silti en hirveästi pitänyt siitä, sillä se ei ollut niin jännittävä kun takakansi ja arvostelut antoivat olettaa. Suosittelisin kirjaa sellaisellel henkilölle, joka tykkää lukea dekkareita jotka eivät ole liian jännittäviä.

Veronica Rothin mukaansatempaava dystopia Outolintu

Valitsin Veronica Ruthin teoksen Outolintu, koska ystäväni on suositellut sitä minulle monta kertaa ja hän on kyseisen teoksen useaan otteeseen lukenut. Kirja on dystopia, eli siinä pyritään kuvaamaan tulevaisuuden epätoivottua yhteiskuntaa. 

Kirja kertoo Trisistä, joka asuu tulevaisuuden Chicagossa, jossa ihmiset jaetaan viiteen ryhmään (vaatimaton, spouisa, rehti, uskalias ja terävä). Nuoret voivat valita ryhmän, jossa he ovat kasvaneet tai vaihtaa ryhmää sen mukaan, mitä he arvostavat. Tris on 16-vuotias ja hänet arvioidaan. Hänen saamansa tulokset ovat kuitenkin hämmentäviä ja hän onkin divergent (Outolintu), poikkeava. Ei ole selvää, mikä ryhmistä on se oikea Trisille. Lisäksi poikkeavuus on vaarallista, ja Trisin on salattava tuloksensa keinolla millä hyvänsä. 

Kirjassa on aikalailla kaikkea mitä dystopialta odottaa: lapsisotureita, karua maailmankuvaa, kieroa vallankäyttöä ja rajoja rikkovaa romanssia. Meno oli hengästyttävää ja toimintatäytteistä, eikä pitkästymiselle ollut vaaraa.

Outolintu oli loistava lukukokemus enkä muutamana yönä voinut lakata lukemasta tätä, vaikka kello näyttikin neljää aamuyöllä. Olen ennenkin pitänyt tämän tyyppisistä kirjoista eli dystopia on kiehtonut minua jo pitkään, mutta tämä oikeasti ylitti odotukset huomattavasti. Kun sain kirjan luettua loppuun, halusin heti vain lukea lisää, joten onnekseni kyseinen teos on trilogian ensimmäinen osa ja aion aivan varmasti lainata loput kaksi teosta ja lukea ne mahdollisimman nopeasti.

Kirjan maailma oli mielestäni kuitenkin melko suppea, koska siinä kuvaillaan vain Chicagoa, eikä kirjassa käy ilmi, että onko muualla maailmassa ollenkaan elämää tai jos on, millaista, joka on mielestäni kirjan kahdesta viasta ensimmäinen. Häiritsemään jäi myös se, miten vähän historiaa oli kuvattu. Minulle jäi vähän epäselväksi, miten ja miksi kyseiseen Chicagon jaotteluun on päädytty.

Kuten aikaisemmasta kehuskelusta varmaan arvata saattaa, suosittelen kirjaa jokaiselle vähääkään dystopian ystävälle tai oikeastaan aivan jokaiselle, vaikkei dystopiasta niin pitäisikään. Outolintu on mielestäni aivan mahtavasti kirjoitettu kirja, jossa on juuri sopivasti toimintaa ja romantiikkaa.